Suomeen rakennettiin vuosina 2021–2024 peräti 40 uutta biokaasulaitosta. Silti kotimainen biokaasuntuotanto on ollut laskusuunnassa. Mistä tämä ristiriita kertoo? Ja ennen kaikkea: miten voimme päästä jo vuonna 2020 asetettuun tavoitteeseen, joka edellyttää tuotannon nelinkertaistamista nykyisestä, noin yhden terawattitunnin tasosta?
Miksi biokaasun tuotanto on laskenut, vaikka laitoksia on enemmän?
Vuoden 2021 jälkeen biokaasulaitosten määrä kasvoi Suomessa 44 %, ja vuoden 2024 lopussa täällä oli jo 131 laitosta. Tilastojen mukaan biokaasun kokonaistuotanto on kuitenkin laskenut hiljalleen vuodesta 2018 lähtien. Keskeisenä syynä tälle ristiriitaiselle kehitykselle on laitosten koko, joka paljastuu myös oheisesta taulukosta 1: valtaosa uusista yksiköistä on pieniä maatilalaitoksia, jotka käsittelevät yhden tilan sivuvirtoja. Niiden osuus koko maan biokaasu- ja biometaanituotannosta on yhä vain noin 5 %.
Samaan aikaan voidaan myös huomata, että kaatopaikkakaasun tuotanto on vähentynyt voimakkaasti – kehitys, joka on ympäristön kannalta erittäin positiivista, mutta laskee kokonaistuotannon määrää.
Pinnan alla tapahtuu silti jotain merkittävää ja todistammekin historian suurinta biokaasun tuotantokapasiteetin kasvua Suomessa: parhaillaan Suomessa rakennetaan kolme suurta, yli 100 GWh:n vuosituotantoon yltävää biokaasulaitosta, ja vastaavia hankkeita on suunnitteilla ainakin seitsemän.
Miten vertaudumme muihin Pohjoismaihin?
Pohjoismaita keskinäisessä vertailussa Tanska on kiistaton biokaasun suurvalta. Se tuottaa vuodessa 9,2 terawattituntia biokaasua, mikä on yli kymmenkertainen määrä Suomeen verrattuna. Tanska ja Suomi ovat väkiluvultaan ja peltopinta-alaltaan (2,4 miljoona ha Tanskassa, 2,0 miljoona ha Suomessa) hyvin samankaltaisia, mutta kaksi ratkaisevaa eroa selittää maiden tuotantoeron.
Ensinnäkin tuotantoeläinten lantamäärä Tanskassa on noin kaksinkertainen Suomeen verrattuna. Toisena oleellisena tekijänä on maiden suuret erot niiden pinta-aloissa. Kun tuotantoeläinten määrä yhdistetään siihen, että Tanskan maapinta-ala on 11 % Suomen pinta-alasta, on helppo käsittää miksi tanskalaiset biokaasulaitokset ovat keskikooltaan yli kuusi kertaa suomalaisia suurempia. Tiivis eläintuotanto on antanut tanskalaisille hyvän pohjan rakentaa suuria ja tehokkaita yksiköitä, ja tätä kehitystä on tukenut myös kattava maakaasun jakeluverkko ja valtion johdonmukainen politiikka aina 90-luvulta saakka lähtien.
Tanska on valovuosia edellä muita Pohjoismaita, mutta Ruotsin, Norjan ja Suomen erot ovat pienempiä. Ruotsi tuottaa 2,4 kertaa enemmän biokaasua, mutta laitosten keskikoko on lähellä Suomen tasoa. Siellä valjastettiin jätevedet biokaasun tuotantoon Suomea aiemmin, mutta toisaalta molemmissa maissa rakennetaan nyt suuria maatalouspohjaisia laitoksia, vaikkakin Ruotsi on Suomea tässä muutamia vuosia edellä. Ruotsissa investointeja vauhdittavat sekä rakentamiseen että tuotantoon kohdistuvat tuet, kun taas Suomessa suoria tuotantotukia ei ole käytössä.
Tarkastellessa Kuvaa 1 on tärkeää huomata yksi kaikkia Pohjoismaita yhdistävä piirre, nesteytetyn biometaanin (LBG) tuotanto on kasvussa jokaisessa maassa.
Raskas liikenne ja teollisuus luo kysyntää kaasulle
Kaasukäyttöiset henkilöautot ovat käytännössä poistumassa markkinoilta. Uusia malleja ei enää valmisteta, ja vuonna 2025 Suomessa rekisteröitiin vain yksi uusi kaasuhenkilöauto. Syitä tuotannon loppumiseen on useita ja EU:n päästötulkinnat ovat joko suurin tai yksi suurimmista. Kaasukonversioita tehdään hieman, mutta tulevaisuuden henkilöautot eivät biometaanilla kulje. Tämä on harmillista, sillä paineistetun biometaanin tuotanto sopisi hyvin maatiloiden kokoisiin laitoksiin ja vahvistaisi paikallista huoltovarmuutta.
Myös paikallis- ja lähiliikenteen bussit käyttävät paineistettua kaasua ja esimerkiksi 2010-luvulla Ruotsin kaasuinfrastruktuuri kehittyikin vahvasti juuri kuntayhteisöjen tekemillä kaasumyönteisillä bussi-, jätepakkari-, pakettiauto- ja henkilöautohankinnoilla. Suomessakin kaasukäyttöisiä jäteautoja on käytössä melko laajalti ja bussien osalta. Vaasan seutu on ollut jo vuosia suunnannäyttäjä paikallisen biojätteistä ja jätevesilietteistä tuotetun biometaanin käyttämisestä busseissa. Joensuun alue on toinen hyvä esimerkki, jossa lähiliikennekilpailutuksen myötä kaupunkialueen lähiliikenteessä liikkuu 15 kaasubussia. Tehokkaasti operoitu kaasubussi voi vastata noin 50 henkilöautoa, joten sen merkitys kulutuksessa on suuri.
Nesteytetyn biometaanin käytön kannalta raskas liikenne on tärkeimmässä roolissa. Kiivainta kaasuun siirtyminen on yli 40 tonnin kokonaispainossa, sillä jakeluliikennettä ruuhkakeskuksissa voidaan hoitaa tehokkaasti sähkön voimalla. Kaasun suosio on helppo todeta myös taulukosta 2, josta voidaan huomata että siinä missä henkilöautot sähköistyvät, on kasvukerroin kaasukäyttöisissä kuorma-autoissa samalla tasolla, jo 8 % vuonna 2025 rekisteröidyistä kuorma-autoista on kaasukäyttöisiä. Tilasto luo myös harhaa, sillä Suomessa kuorma-autoiksi luetaan jo 3,5 tonnin kokonaispainon lava-autot ja pakettiautot. Jos tarkasteltaisiin pelkkiä raskaan liikenteen yksiköitä, olisi prosenttiosuus merkittävästi suurempi.
Kuorma-autot ovat myös sopivan kokoisia käyttäjiä. Noin 200 000 km vuodessa kulkeva runkolinjan rekka kuluttaa noin 1 000 MWh, eli 1 GWh biometaania vuodessa. Tuotanto näille yksiköille tulee jatkossa laitoksilta, jotka tuottavat ~100 GWh tai enemmän kaasua vuodessa. Vasta tässä kokoluokassa biometaanin nesteytys alkaa olemaan skaalaltaan kannattavaa.
Taulukosta 3 nähdään, ettei nykyinen biokaasun tai -metaanin tuotanto vastaa mitenkään kulutusta. Jo yksi Helsingin ja Tallinnan väliä sahaava Viking Grace -kokoluokan risteilylaiva kuluttaa 300 GWh nesteytettyä kaasua vuodessa. Tällä hetkellä Suomessa jalostetaan biokaasua metaaniksi tämän verran ja vain pieni osa tästä on nesteytettyä metaania. Uusien suurten biokaasulaitosten lisäksi tarvitaan sähköpolttoaineita, jotta laivat saadaan kulkemaan päästöttömästi muutenkin kuin päästökaupan mahdollistamilla keinoilla.
Teollisuuden energiatarpeita ei kuitenkaan pidä unohtaa
Tähän saakka blogissa on käsitelty lähinnä liikenteen kysyntää. Ei ole kuitenkaan syytä sivuuttaa teollisuuden energiatarpeita. Jokainen teollisuudenala pyrkii aktiivisesti pienentämään hiilijalanjälkeään. Energiatehokkuuden parantaminen ja prosessien sähköistäminen ovat usein ensisijaisia keinoja, mutta osaa prosesseista ei voida vielä tehdä päästöttömäksi näillä keinoilla. Tämän vuoksi kaasuekosysteemeillä tulee olemaan vahva rooli teollisuuden energiapaletissa myös tulevaisuudessa. Doranova on esimerkiksi rakentanut biokaasulaitoksia kastiketehtaan, perunanjalostajan ja paikallisten elintarvike- ja teollisuusyritysten energiatarpeen täyttöä varten. Nämä, usein 5–20 GWh/v -tuotantolaitokset, ovat hyviä alueellisia elinvoiman lisääjiä, joiden vaikutus ulottuu merkittävästi energian käyttöä pidemmälle.
Biokaasun käyttö sähkön ja lämmön tuotannossa tulee jäämään sivurooliin. Suomessa lainsäätäjä tukee pientuotantoa ja tämän vuoksi yksittäisen maatilan biokaasulaitoksen voi olla järkevää muuntaa biokaasu sähköksi ja lämmöksi. Kuitenkaan edes 50 % investointituki ei ole tehnyt investoinneista helppoja ja usein maatilalle on ollut parempi ratkaisu laittaa aurinkopaneelit konehallin katolle, kuin investoida biokaasuun.
Vetovastuu on vaihtumassa – suuret edellä, keskikokoiset ja pienet perässä
Tämä blogi alkoi ristiriitaisella toteamuksella, että biokaasulaitosmäärät Suomessa ovat räjähtäneet, mutta itse tuotanto on systemaattisesti laskenut. Poliittisesti Suomessa on haluttu tukea pienempiä yksiköitä ja toisaalta suorien tuotantotukien puuttuminen on hidastanut suurten yksiköiden kehittymistä Tanskan ja Ruotsin mallin mukaisesti. Tänä päivänä olemme kuitenkin todistamassa täydellistä suunnanmuutosta: vuonna 2025 Suomeen ei ole rakennettu yhtään maatilamittakaavan biokaasulaitosta ja parhaillaan tänne rakennetaan kolmea 100–200 GWh/v -tuotantovolyymin laitosta.
Suurten laitosten määrän voidaan odottaa kasvavan myös tulevaisuudessa, sillä kolme kehitystekijää tukee niiden yleistymistä. Ensinnäkin maatalouden sivuvirroissa on Suomessa yhä valtavasti hyödyntämätöntä potentiaalia. Toiseksi maatalous ja elintarvikeketju etsivät aktiivisesti ratkaisuja hiilijalanjälkensä pienentämiseen. Kolmanneksi nesteytetyn biometaanin tuotanto parantaa laitoskokonaisuuksien taloudellista kannattavuutta tavalla, joka mahdollistaa jopa porttimaksuttomien ja maatalouspohjaisten syötteiden kustannustehokkaan käsittelyn.
”Investointien toteutuessa voidaan sanoa, että lehmät houkuttelivat tulevaisuuden polttoainetehtaat Nivalaan.”
Suuret yksiköt hyötyvät skaalaedusta muutenkin kuin syöte- ja mädätelogistiikan ja suurempien laitteistojen tuoman tehokkuuden vuoksi. Tällä hetkellä biokaasulaitoksien tuottama biogeeninen hiilidioksidi menee hukkaan taivaalle, mutta tulevaisuudessa se tulee ohjautumaan sähköpolttoaineiden tuotantoon sekä erilaisiin teollisuusprosesseihin. Tässäkin asiassa suuri skaala auttaa. Sähköpolttoainetuottajia ei varmasti kiinnosta muutaman tuhannen CO2-tonnin hyödyntäminen, mutta asia on täysin eri, jos hiilidioksidia on tarjolla useita kymmeniä tuhansia tonneja vuodessa. 200 GWh:n vuosituotannolla Copenhagen Infrastructure Partnersin biokaasulaitos Nivalassa tuottaa yli 30 000 tonnia CO₂:a vuodessa. Kun kehitysyhtiö on vielä kaavoittanut viereen alueen sähköpolttoainetuotannolle, ei ole ihme, jos Nivalaan syntyy pian uusia tulevaisuusinvestointeja. Investointien toteutuessa voidaan sanoa, että lehmät houkuttelivat tulevaisuuden polttoainetehtaat Nivalaan.
Tulevaisuuden kolmiportainen kokonaisuus
Suurten laitosten esiinmarssi ei tarkoita, että Suomeen rakennettaisiin jatkossa vain massiivisia biokaasulaitoksia. Päinvastoin: Suomen harva asutus sekä sekä syötemassojen ja teollisuuden kulutuspisteiden hajanaisuus varmistavat, että erilaisille laitoskokoluokille on jatkossakin oma paikkansa. Tulevaisuuden laitosrakenteen voi hahmottaa kolmiportaisena kokonaisuutena.
Ensimmäisenä syntyvät suuret laitokset niille alueille, joissa syötteitä on tarpeeksi tiiviillä alueella. Jos 20–30 kilometrin säteellä on riittävästi vapaita syötemassoja noin 100 GWh:n vuosituotantoa varten, alue on potentiaalinen sijoituspaikka suurelle laitokselle. Sijainti vahvistuu entisestään, jos läheltä kulkee Fingridin suurjännitelinja. Nivala, Kiuruvesi ja Nurmo ovat esimerkkejä ensimmäisistä kohteista, ja tällä hetkellä toimijat käyvät kovaa kilpailua siitä, kuka ehtii rakentamaan seuraavat laitokset Säkylän ja Oripään seudulle. Vastaavia kamppailuja on odotettavissa myös tulevina vuosina.
Toisen tason muodostavat keskikokoiset, noin 10–30 GWh:n laitokset, jotka rakentuvat usein teollisuuden energiatarpeiden ympärille. Näiden laitosten syötteinä toimivat teollisuuden omat sivuvirrat sekä maataloudesta saatavat massat. Kaasu ohjautuu ensisijaisesti teollisuuden käyttöön, mutta sitä voidaan jakaa myös liikennekaasuna tai syöttää lämpölaitoksiin. Tällaisia alueellisia laitoksia on syntynyt tällä vuosikymmenellä jo useita, ja potentiaalia uusille laitoksille on runsaasti. Lisäksi niiden suunnittelussa kannattaa huomioida mahdollisuus laajentaa yksikkö myöhemmin suureksi tuotantolaitokseksi.
Kolmantena ovat maatilojen omat biokaasulaitokset, joiden päätarkoitus on muuntaa lannan energiapotentiaali sähköksi ja lämmöksi ja vähentää siten tilan ostoenergian tarvetta. Määrällisesti nämä yksiköt tulevat jatkossakin olemaan hyvin edustettuja, mutta Suomen kokonaisenergiantuotannossa niiden rooli jää marginaaliseksi ykkösprosentteihin.
